”Kiertotalouden sääntelyssä on otettu vasta alkutahdit”, sanoo europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen

Kokonaisuuksia palasääntelyn sijaan, tiedeperusteisia mittareita, kunnianhimoisia pitkän aikavälin tavoitteita sekä yhteistyötä siilojen tilalle. Siinä resepti, jolla Sirpa Pietikäisen mukaan kiertotalous saadaan käyntiin kestävällä ja kannattavalla tavalla.
Teksti Heli Satuli Kuva Sirpa Pietikäisen toimisto

Päättäjät tykkäävät puhua kiertotaloudesta. Se ei ole ihme. Kiertotalous lupaa tunnetusti hyvää sekä taloudelle, työllisyydelle että ympäristölle. Kiertotalouteen siirtymisellä voitaisiin esimerkiksi luoda kolme miljoonaa uutta työpaikkaa Eurooppaan ja kattaa puolet päästövähennyksistä, jotka tarvitaan Pariisin ilmastosopimuksessa vuodelle 2050 asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Neitseellisten raaka-aineiden käytön vähentäminen 20 prosentilla puolestaan nostaisi EU:n BKT:tä kolme prosenttia ja lisäisi kilpailukykyä.   

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen  (kok.) on puhunut resurssitehokkuudesta ja kiertotaloudesta jo kauan ennen kuin termistä kasvoi globaali megatrendi. Talvella Euroopan parlamentti hyväksyi Pietikäisen oma-aloitemietinnön, joka ottaa kantaa Euroopan komission keväällä 2020 julkaisemaan uuteen kiertotalouden toimintasuunnitelmaan. 

”Kierrätys ei ole itsetarkoitus”

EU otti jo viime vaalikaudella askeleita kiertotaloudessa muovin, jätehuollon ja kierrätyksen osalta. Istuva Euroopan komissio on vain lisännyt kierroksia lainsäädäntörintamalla. Esimerkiksi pakkausten osalta yksi komission tavoitteista on tehdä kaikista pakkauksista uudelleenkäytettäviä tai kierrätettäviä taloudellisesti kannattavalla tavalla vuoteen 2030 mennessä. 

– Komission toimintasuunnitelmasta löytyy kunnianhimoa ja siinä on monia hyviä elementtejä, mutta myös ongelmia, muotoilee Pietikäinen.  

Pietikäinen muistuttaa, että kiertotaloudessa on nimensä mukaan kyse taloudesta ja sen isosta rakenteellisesta ja systeemisestä muutoksesta. Tämän muutoksen suhteen olemme ihan alussa.

Jäsenmaiden käytännön toimet ovat toistaiseksi keskittyneet väärään päähän: jätehuoltoon ja kierrätyksen tehostamiseen. Mutta aukotonkaan kierrätysjärjestelmä ei poista perusongelmaa. 

– Eihän kierrätys on ole mikään itsetarkoitus. Toimien pitäisi keskittyä siihen, miten minimoimme syntyvän jätteen määrän. Tuotteiden ja pakkausten pitäisi olla kestäviä, uudelleenkäytettäviä, korjattavia, päivitettäviä ja vasta lopulta kierrätettäviä, toteaa Pietikäinen.  

Kiertoon menevät kallisarvoiset raaka-aineet tulisi säilyttää korkeatasoisena kierrosta toiseen, kuten tällä hetkellä panttipullojen kierrätyksessä tehdään.  

Yrityselämä tarvitsee toimintavarmuutta 

Pietikäinen peräänkuuluttaa lisää läpinäkyvyyttä ja selkeyttä myös kierrätyksen määritelmiin ja tilastointiin: kuinka paljon kerätystä pakkausjätteestä kussakin jäsenmaassa päätyy aidosti hyötykäyttöön? Valehyötykäyttö on saatava pois. Monessa maassa esimerkiksi lasia päätyy yhä kaatopaikkojen pohjamateriaaliksi.

Sääntelyn suurin ongelma on Pietikäisen mukaan kuitenkin lyhyt aikajänne. Komissiolta puuttuu pitkän aikavälin konkreettinen, kokonaisvaltainen visio kiertotaloudesta. Samaan aikaan yritykset tarvitsevat selkeän näkymän tulevasta. Samoin kuin indikaattorit, mitä mitataan ja millä kriteereillä. Kun tavoitteita tehdään alitehokkaasti lyhyeksi ajaksi eteenpäin ja niitä kiristetään koko ajan, tuloksena on hukkainvestointeja.  

– Kiireellä valmisteltujen kieltojen ja velvoitteiden sijaan olisi syytä linjata kerralla, että vuonna 2040 kierrätysasteen on oltava esimerkiksi 80 prosenttia. Sitten annetaan kaikille osapuolille aikaa löytää yhdessä paras tapa saavuttaa tuo tavoite, ehdottaa Pietikäinen.  

Avainsanana avoin yhteistyö

Sana yhteistyö toistuu Pietikäisen puheessa usein.  

– Ilman yhteistyötä emme onnistu. Niin kauan, kun jokainen ketjun osa ja valtiot tekevät omia suunnitelmiaan, kiertotaloudesta ei saada taloudellisesti kannattavaa, emmekä saa isoa rakenteellista muutosta aikaan.  

Tarvitsemme pakkausten puiteohjelman, kokonaisuuden, jossa tuotelainsäädäntö, pakkausten kysyntä ja keräys sekä käyttö kaikki linjassa tukevat toisiaan.

Yhteistyön olisi lähdettävä tuotteiden ja pakkausten suunnittelusta. Jopa 80 prosenttia tuotteen ympäristövaikutuksista määritetään tuotetta suunniteltaessa. Siksi tuotteet ja pakkaukset tulisi suunnitella niin, ettei niistä synny jätettä vaan edelleen kiertävää materiaalia. Toisin sanoen jäte pitäisi suunnitella pois eli “design out waste”.  

Pietikäinen huomauttaa, että poliittiset päättäjät ja virkamiehet eivät tiedä, mitä polymeerejä mihinkin pakkaukseen tarvitaan, jotta lopputulos olisi kierrätettävä pakkaus.  

– Sen takia pakkauksien raaka-aineita valmistava teollisuus, alan tutkimus, pakkausteollisuus, pakkauksia käyttävät yritykset ja kauppa tulisi istuttaa samaan pöydän ääreen. Kaikkien pitäisi sitoutua siihen, että jos te tuotatte tuollaisia pakkauksia, me käytämme niitä ja kauppa ostaa niihin pakattuja tuotteita, kuvailee europarlamentaarikko.  

Tarvitaan siis Euroopan tason konsensus siitä, millä keinoilla pakkausjätteen syntyä vähennetään, ja mitä materiaaleja käytetään, jotta ne voidaan käyttää uudelleen. 

– EU-lainsäädäntö ei nykyisellään rohkaise tällaiseen koko ketjun ja yrityselämän sektorien väliseen yhteistyöhön. Päättäjien ja yrityselämän välisestä yhteistyöstä puhumattakaan, harmittelee Pietikäinen. 

Haaste suomalaiselle pakkausalalle

Yksi ajankohtainen esimerkki yhteistyön puuttumisen seurauksista on niin sanottu SUP- eli kertakäyttömuovidirektiivi. Yrityksen näkökulmasta tilanne on vaikea: Kiellot ja merkintävaatimukset astuvat voimaan heinäkuussa, mutta jäsenmaiden viranomaiset saivat suuntaviivat komissiolta vasta viime hetkillä. Yritysten ohjeistamiseen ei jäänyt tarpeeksi aikaa. 

Pietikäinen sanoo ymmärtävänsä kiireen ja tuskan ”kummassakin päässä”. Toimenpiteillä on kiire. Puheiden aika on ohi.  

– Mutta on selvää, että tässä olisi pitänyt katsoa kokonaisuutta: Miten eri regulaatiot sopivat yhteen ja tukevat toisiaan, ei ottaa pelkkää kertakäyttömuovia tikunnokkaan. Palasääntely on väärä tie, toteaa Pietikäinen.  

Esimerkiksi pakkausten kohdalla tarvitsemme Pietikäisen mukaan puiteohjelman, kokonaisuuden, jossa tuotelainsäädäntö, pakkausten kysyntä ja keräys sekä käyttö kaikki linjassa tukevat toisiaan.

Pietikäinen heittääkin suomalaisille pakkausalan toimijoille haasteen: nyt jokainen toimija puhuu omasta näkökulmastaan. Usein esimerkiksi kansallisella alan järjestöllä on eri kanta kuin Euroopan tason kattojärjestöllä.

Meppi pohtii, voisivatko esimerkiksi Suomen Pakkausyhdistys ja Rinki toimia alustana ja puolueettomana tahona, joka kokoaisi yhteen pakkausalan toimijat – tutkimuksesta raaka-aineiden tuottajiin, pakkausten valmistajiin, käyttäjiin ja kaupan alaan sekä kuluttajiin. 
Toimijat miettisivät yhdessä, minkälainen on toimiva ja tehokas järjestelmä, mitä se vaatii kultakin toimijalta ja mitä EU-tason sääntelyyn pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi fiksua. Tällaisia ratkaisuja Brysselissä nyt kaivattaisiin. 

– Regulaatiota tarvitaan, pelkän itsesääntelyn aika on kiertotaloudessa ohi, mutta sen regulaation on oltava fiksua, toteaa Pietikäinen.

Pakkaukset EU:n parrasvaloissa 

Pakkausten kierrätykseen liittyvää ajankohtaista lainsäädäntöä  
1. SUP-direktiivi  velvoitteet ja kiellot voimaan 7/2021  
2. Tuotesuunnittelu eli ekodesign-direktiivin uudistaminen – komission esitys syksyllä 2021 
3Lainsäädäntöesitys ympäristöä säästävistä julkisista hankinnoista – 2022 mennessä 
4. Koko jätelakipaketin uudistus 2022/2023

Mahdollinen tehtävä: Viidessä vuodessa 20 prosentin kasvu pakkausjätteen kierrätysasteessa  

Toimiessaaympäristöministerinä vuosina 1991–1995 Sirpa Pietikäinen kokosi saman pöydän ääreen laajan joukon suomalaisia pakkauksia valmistavia ja käyttäviä yrityksiä sekä kaupan alan toimijoita. Pietikäinen antoi yrityksille tehtäväksi kehittää vapaaehtoispohjalta mallin, jolla pakkausten kierrätysastetta saadaan nostettua Suomessa.

Parissa kuukaudessa yritykset saivat keskenään sovittua toimintamallista. Se vietiin lainsäädännön pohjaksiYrityselämän ja päättäjien yhteistyön tuloksena pakkausjätteen kierrätysaste nousi Suomessa 1994 vuoden 30 prosentista 50 prosenttiin vuonna 1999 eli vain viidessä vuodessa. Suomi loi näin valmiiksi monet pakkausjätteiden keräykseen ja kierrätykseen liittyvät prosessit jo ennen EU-jäsenyyttä ja sen tuomia velvoitteita. 

Ringin edeltäjä Pakkausalan ympäristörekisteri PYR perustettiin vuonna 1997. Suomi saavutti jo vuonna 1997 vuodelle 2001 asetetun EU-tavoitteen kierrättää 42 prosenttia pakkauksista. 2000-luvulle tultaessa Suomi peittosikin pakkausten uudelleenkäytössä ja pakkausjätteen kierrätysasteessa kaikki muut Euroopan maat. 

Päättäjien ja yrityselämän avoimella yhteistyöllä saadaan isoissa kokonaisuuksissa lähes poikkeuksetta parhaita tuloksia aikaan nopeasti ja kustannustehokkaasti. Mutta se vaatii ennakkoluulottomuutta ja sitoutumista. Sitä kaivattaisiin nyt EU:ssa, toteaa Pietikäinen.